Vanhan kansan parissa parhaat vasikanpäästäjät olivat paitsi
kysyttyjä kätilöitä ja suntioita, myös osaavia riekonturvottajia. Harva sitä
enää nykypäivänä tietää, mutta riekoilla oli tapana autella hirvien ja miksei
peurojenkin synnytyksessä ja siinä toimessa kuten kätilönkin toimessa, isompi
on aina parempi.
Anttolan Marttisissakin saivat monessa polvessa poikia
joilla oli päät kuin muurikanperät ja jalat niin kierot että kulkivat
mieluummin takaperin, eikä niitä olisi millään ilveellä saanut ulos ilman
hiki-Joukoa, joka oli niin lihava että toivat veneellä paikalle, oli sitten vettä
tai ei. Kalevi oli siinä talossa varmasti niitä isoimpia; pää oli suuri kuin
tekokuu ja kasvot pienet kuin keskenmenolla, mutta niin läksi sekin Joukon valtavan
vatsan päälle kuin tykinsuusta ja isona korjasi kärrinvanteitakin verstaalla, tosin
osasi sanoa vain että ruu-ruu ja joskus että mummu.
Koska entisaikaan arveltiin että lihava riekko tarkoitti
hyvää hirvionnea metsällä, ei niitä ammuttu koskaan, paitsi jos oli tuoretta
kirveliä ja piti lukkarinpataa laittaa. Silloin oli tietysti myös paljon
saituutta eikä riekkoja siksi iletty ruokkia lihaviksi, vaan kutsuttiin
riekonturvottajaa taikka kysvänksläriä eli kuksveekaria isontamaan niitä muilla
kurin.
Usein sattui kuitenkin niin, että liikaa lamppuöljyä ja
voikukkaa saaneet riekot tekivät itseään tykö jumalanpalveluksiin kun kuulivat
kellonsoittoa, eikä siitä riesasta meinattu päästä millään. Pastori oli
tietysti sitä mieltä että se teki oikeutta syntisille ja siinä jäivät toki ne hirvetkin
pyytämättä, kun siihen aikaan oli paljon häveliäisyyttä.