Kartohvelit

Aikanaan uskottiin että josko miehellä olisi perunasta veistetyt kengät jalassa niin se mies ei voisi jäädä valheesta kiinni vaikka laskisi millaista luikuria. Siitä syystä kartohveleita himoitsi monikin ja erityisesti Haukiputaalla oli siihen aikaan paljonkin kiinnostusta puikuloisiin eli multiaisiin, koska kiiminkiläisten petkutus oli rakasta ajanvietettä sielläpäin ja sillä oli myös vähintään yhtä pitkät ja paksut perinteet kuin kujajuoksulla ja rustonheitolla.

Muuten asia oli selvää pässinlihaa, taikka lampaanpotkaa niin kuin paikalliset sanoivat, mutta kyllin isoa perunaa ei tahtonut millään löytyä kengänaihioksi vaikka joka vuosi toiveikkaana maata kaiveltiin. Lopulta asiaa alettiin selvittää kyläkäräjillä, ja kun oli huomattu että jopa kylän lyhimyksellä hukkapätkä-Huikarisella oli petollisen isot jalat, todettiin että oli väistämätöntä löytää isompaa pottua lestiin pantavaksi jos yksikään mies mielii potukaisena päästä jutustamaan kiiminkiläisille. Haukiputaalla oltiin vielä erityisen ylpeitä paikallisesta perunasta, olihan perinteinen suolattu ja etikassa kypsytetty putaalaispotaatti eli vintikkapottu kuulua koko valtakunnassa, joten jos kartohvelia tehtäisiin niin peruna pitäisi ehdottomasti olla kotomullista nostettua.

Yhtenä keväänä kyläläisten kanssa päätettiin kokeilla käytännössä vanhaa uskomusta, jonka mukaan päivänvaloa näkemättömät ihmisjätökset ovat parasta maanparannusainetta ja silläkurin voisi hyvinkin saada jalanmittasia mukuloita. Siitä vaan ei ihan heti päästy sopuun, että millä konstilla parhaiten varjeltaisiin kusia ja kikkareita päivänpaisteelta, mutta lopulta pääteltiin että paras tapa olisi varmasti haudata joku perunapeltoon kaulaa myöden niin lannoitus pääsisi heti tuoreeltaan ravitsemaan kasvua eikä pilaantuisi valossa.

Peltoon päätyi myöhemmin perunapellon päämiehenä ja Pellonpään Anttina tunnettu paikallinen isäntä Antero Mutikainen eli vähä-Antti, ei tosin ihan kokonaan omasta tahdostaan, mutta ihmisissä oli siihen aikaan paljon päättäväisyyttä eikä joukkovoimaa voi väheksyä nykyaikanakaan. Antti oli aluksi aika pahoillaan tilanteestaan eikä meinannut suostua syömään, juomaan, eikä edes puhumaan, mutta ilmojen lämmetessä  raskasmielisyys alkoi kummasti väistyä ja ruokaakin söi monen miehen edestä oikein maireana. Kesä meni mukavissa merkeissä kaikin puolin, mutta syksyä kohti mentäessä alkoi tapahtua vähän kummallisia asioita.

Puoli kylää kantoi jostain syystä kaikkea hyvää ja kaunista Antin päälle melkein päivätyönään ja huhuttiinpa nuorten naimattomien naistenkin vierailevan perunamaalla yöaikaan, eikä viitsitty edes ajatella mitä siellä tapahtuu. Moni kävi kyllä pään juttusilla ottamassa selkoa, mutta päätyi aina itsekin hemmottelemaan sitä kaiken päivää ja ihmetys sen kuin kasvoi kasvamistaan.

Viimeinen joku hoksasi että sille Antin ryökäleelle oli tietysti kasvanut perunat jalkoihin ja nyt se vetää koko kylää höplästä minkä ehtii. Arvatenkin Korholan kuuro isäntä usutettiin samantien ison auran ja vielä isomman härän kanssa kyntämään se epärehellinen pää pois pellosta eikä asiasta puhuttu enää koskaan sen jäljestä. Yhdessä sovittiin vielä sekin että jos joku vielä yrittää valmistaa kartohvelia putaanpotusta niin se haudataan perunapeltoon pää edellä heti pieksennän jälkeen. 

Parviainen

Nykyään ihmiset ovat tyystin unohtaneet monien nimien ja sanojen alkujuuren. Väki tahtoo olla nykyisin yhtä juuretonta kuin se sellainen Ameriikan erämaissa tuulen mukana kulkeva kasvipallero, paitsi että se kasvi on tavallaan hieno ja viisas. Siitä voisi moni muukin kasvi ottaa mallia ja miksei moni ihminenkin. Lampaatkin olisivat paljon kiinnostavampia jos vain pyörisivät pallerona ympäriinsä ja välillä alkaisivat yllättäen laiduntaa kun tulisi sopiva kohta ja hetki.

Kaikki sellaiset sanat kuin ihminen, hevonen, kärpänen ja maahinen tarkoittavat jonkinlaista otusta ja niin on myös kylkiäisen, kekkosen, kohtuullisen ja parviaisen laita. Kylkiäisestä olen kertonut ennenkin ja kohtuullinen on  tietysti naistenvaivoja aiheuttava olento, kekkonen taasen rakentaa monenlaisia kekkoja ympäristöön öisin.

Jossain vaiheessa kansanperimästä katosi tieto myös parviaisesta ja siitä pitäen ihmisen on ollut vaikea ymmärtää monien parvissa liikkuvien otusten edesottamuksia. Ei ymmärretä miksi linnut paskovat tiettyjen patsaiden päälle mutta tiettyjen eivät, miten mehiläiset ymmärtävät kiikuttaa mettä pesiinsä ja miksei kala välillä tahdo syödä niin millään.

Jokaisessa hyvin menestyvässä parvessa täytyy nähkääs olla parviainen matkassa, muuten menee touhu ihan lekkeripeliksi. Parviainen toimii kuitenkin aina salassa, joten sitä voi olla vaikea erottaa joukosta jos ei tiedä mitä etsiä. Lintuparviainen on yleensä hieman tärkeilevä ja sillä saattaa olla muistiinpanovälineitä mukana, hyttysparviainen on sensijaan melkolailla huomaamaton, vaikkakin sillä on yleensä knallihattu päässä jos hoksaa katsoa oikein tarkkaan.

Kerran eläessäni olen saanut silakkaparviaisen kiinni verkolla, enkä meinannut heti hoksata mitä oli tarttunut matkaan, mutta oikein tarkasti katsoessani huomasin yksi silakoista oli selvästi juovuksissa. Se yritti kyllä esittää ihan tavanomaista silakkaa vielä pitkään, mutta laitoin sen uiskentelemaan vanhaan lasiseen kurkkupurkkin ja annoin katsella miten hiilisilakkaa tehdään Houtskarin tapaan ja juttelin samalla että ei tämä vielä mitään, kohta hiillostetaan herraa oikein Paraisten mitalla jos ei ala juttu luistaa.

Aikansa purkissa pyörittyään se viimein nousi purkin reunalle ja alkoi turista pienellä äänellä. Lupasi kertoa kaiken jos kaataisin purkkiin hieman sahtia ja tarjoisin paperossia, piipusta se oli kuulemma luopunut kun se tahtoo ryvityttää liikaa. Sahti oli tietysti helppo järjestää koska siihen aikaan oli paljon juoppoutta, mutta paperossia piti lähteä hakemaan kyliltä.

Arvatenkin ryökäle oli sillä välillä kadonnut olemattomiin eikä löytynyt vaikka usutin kissoja, pässejä ja kaikkia muita joutilaita elikoita perään. En tiedä miten oli mahtanut päästä ilman käsiä ja jalkoja pakoon, mutta epäilen sen saaneen kataiselta tai haapaselta apua, olihan siinä metsä ihan likellä.

Herätysliike

Eräs kauhavalainen isäntä laittoi aikanaan alulle herätysliikkeen joka keräsi riveihinsä valtavasti jos jonkinlaista hurmosmiestä jo ensimmäisenä suvena, niin että teltta ratkesi saumoistaan kun eivät muuten sopineet kaikki sanaa kuulemaan. Toki teltassa oltiin vain päiväsaikaan ja varsinainen herätystoiminta tapahtui yöllä, onhan se siihen hommaan otollisinta aikaa.

Herätysliikkeen jäsenillä oli nimittäin sellainen uskomus että nukkuminen on sielunvihollisen tapa harhauttaa ihmisiä käyttämästä armolahjojaan ja erityisesti kuorsausta väheksyttiin lohikäärmeen henkäilynä taikka jonkinlaisena Tuonelan koiran jutusteluna. Uskon kulmakivi oli että jos ihminen herätettäisiin odottamatta kesken makeiden unien, niin saatettaisiin saada ihmekyvyt esille ja ajan kanssa jäisi unentarve kokonaan pois kun tulisi oikein hurskaaksi.

Ihmetarinoista ja väkevistä todistuksista huolimatta meitä tavallista kansaa alkoi ajan kanssa suututtaa ainainen herättely siinä määrin että päätimme tehdä lopun siitä touhusta. Herättäjillä oli nimittäin oma johtokoplansa joita kutsuttiin virallisiksi valvojiksi ja heidän väitettiin olevan aina hereillä. Valvojat joivat jatkuvasti kahvia ja olivat tietysti vähän hidasjärkisiä jatkuvan valvomisen vuoksi, joten kahvipannuun saattoi helposti sujauttaa jotakin väkevämpää sekaan.

Niinpä hyvä ystäväni Iiro suostui hönkäisemään kourallisen lipeää henkeensä että saataisiin hänelle mukamas tuberkuloosi aikaiseksi. Minä pöläytin palkeilla lipeät Iiron naamalle ja mies meni heti aika huonoksi ja siitä lähdettiin heti apoteekkiin pyytämään heroiinimikstuuraa tropiksi yskään ja pakotukseen. Apoteekkeri antoi oikein ison pullollisen ja vielä kamferitippoja kaupantekiäisiksi kun Iiro pärski verta siihen malliin että henkitoreita näytti vetävän niillä sijoillaan.

Iirolle annettiin kuitenkin piimää ja pontikkaa lääkkeeksi ja usutettiin kammariin parantelemaan oloaan, lääkeputeli sen sijaan kumottiin salassa valvojien kahvipannuun. Eipä mennyt aikaakaan kun koko poppoo makasi nurmikolla ilman minkäänlaista tolkkua, eikä heitä saatu useampaan päivään hereille vaikka muut lahkolaiset hakkasivat vimmatusti rumpua vieressä ja loppuvaiheessa hakkasivat jo toisiaankin. Lopulta siitä herättyään olivat viralliset valvojat sen verran äkeissään että muiluttivat johtajansa Ruotsin puolelle ja polttivat telttansa riettain juhlamenoin. Siitä pitäen saatiin me muutkin nukkua yömme rauhassa, paitsi mitä nyt joskus heräsimme omaan huutoomme, ihmiset eivät nähkääs siihen aikaan osanneet käsitellä tunteitaan rakentavalla tavalla ja siksi maailmassa oli paljon yöllistä kauhua.

Rampaaja

Ennenvanhaan oli partureita, mutta nykyään on lähinnä kampaajia, mahdollisesti siksi että ihmisillä ei ole juurikaan partoja, varsinkaan naisväellä. Ennen ei taasen ollut kampaajia, mutta rampaajia oli ainakin yksi joka pitäjässä.

Rampaajalle joutui usein vastoin tahtoaan, rangaistuksena pelinpidosta tai ruokottomuudesta. Moni naimaton joutui myös yöjuoksussa käynnistä ikäänkuin runollisessa mielessä rampuupenkkiin, vaikka yöjuoksussa ei tietenkään varsinaisesti juosta vaan vehdataan.

Niitäkin oli jotka rampauttivat itsensä humoreskina tai muista syistä, kuten hulluuden vuoksi, mutta kaikenkaikkiaan asiakkaita oli niin vähän että useimmat rampaajat tekivät myös muita hommia puhteen ja nuhteen säilyttämiseksi.

Yleistä puuhaa oli muunmuassa peltisten maitohinkkien takominen visertimiksi ja ne vasta olivat niin monikäyttöisiä vehkeitä että kysyntää oli enemmän kuin tavaraa. Tärkein käyttötarkoitus oli kuitenkin hevosenhoitokyvyn määrittely ja siihen aikaan oli paljon epäluuloisuutta, joten isäntä jos toinenkin kävi vislaamassa todistaakseen pystyvyyttään.

Jos ajomiehen puhaltaessa visertimeen kuului ikäänkuin heinäsirkkamainen ääni oli kaikki kunnossa ja asia käsitelty. Sen sijaan kumeampi, pöllömäinen ääni merkitsi huonoa hevosenhoitokykyä ja silloin otettiin oitis elukat pois. Pahimmillaan kuului aasimainen kiljahdus, joka tiesi sitä ettei isäntä kyennyt huolehtimaan hevosestaan, eikä edes itsestään. Silloin vietiin yleensä oikopäätä rampaajan käsittelyyn niin sai sentään järkevän syyn olla avuton ihminen ja entisaikaan haluttiin asioille aina selkeät selitykset.

Muikkuparta

Joskus aikanaan ihmiset olivat valmiita kokeilemaan kaikenlaista turvatakseen elantoa itselleen ja herättääkseen kademieltä muissa. Nykyäänkin tietysti kokeillaan asioita, mutta syynä on yleensä televisio tai rietastelu, usein molemmat yhdessä ja se vasta hävytöntä touhua onkin.

Vanhoina hyvinä aikoina Liesjärven notaarilta olisi kyllä voinut jäädä muikkuparta kokeilematta, niin oltaisiin säästytty monelta harmilta ja olisi kyseinen mieskin säilyttänyt maineensa. Mutta hinku oli kova ja näyttämään oli päästävä, niinpä notaari aloitti puuhansa muilta salassa sapattivapaan turvin eikä olisi pieksämättä jäänyt jos oltaisiin ajoissa päästy sen puuhista jäljille.

Ukko kylvi poskilleen sikupaskaa ja kalanperkeitä, sitten hautoi naamaansa sian sappirakon suojissa monta viikkoa. Kun naama alkoi olla kypsä hautomoksi, tämä kylvi kourallisen muikunmätiä kasvoilleen ja meni laiturin alle ikäänkuin talvehtimaan keskellä kesää. Kun notaari sitten vihdoin näytti naamansa kylänväelle, oli sille kasvanut kyllä pitkä ja komea muikkuparta, mutta samassa mennyt järki, joka sekin oli ennen ollut pitkä ja komea.

Mies puhui muikkujen suulla ja kutsui itseään sillikuninkaaksi; vaati suukkoja naisilta, hevosia isänniltä, villoja lampailta ja kaskuja pienokaisilta, kieltäytyi peittämästä itseään ja hätyytti niin metsäneläimiä kuin kotieläimiäkin kosintamielessä. Se esitti elukoille jopa  hävytöntä soidintanssia, jota kutsui mateen nylkemiseksi, eikä monikaan ilennyt syödä saati nylkeä madetta enää koskaan sen nähtyään.

Lopulta sen muikkupartaisen notaarin tempuista tehtiin loppu, kun pääteltiin yhdessä että sellaisen ilkamoinnin on oltava piruntouhua tai vähintään haureutta. Paistettiin voissa koko ukko, mutta tosin vähän häpeillen, olihan se kaikesta huolimatta jonkin sortin kuningas.