Harakaiset

Entisaikaan oli Ossinpäivää lähimpänä torstaina tapana järjestää Rehsaakit eli Rääkkiäiset taikka Harakaiset sen varmistamiseksi, että heinämiehet eivät hikoilullaan houkuttelisi kärppiä papanoimaan kirkonmaalle. Silloin oli jokaisen miehen ikään ehtineen esikoispojan noustava pappilan katolle ja taisteltava yksi pari kerrallaan haravoilla, kunnes vain yksi seisoi enää katolla ja muut olivat mätkähtäneet maahan.

Rovasti huusi tällöin pappilan parvelta että "Mahtaako kili kolistella katolla kun puruja putoilee, vaiko riekko nokkia entisen syksyn lehtiä, ei se Ossi voi olla!" Ruustinnan oli määrä istua räystäällä ja vastata tähän huutoon sillä kurin että "Ossi se on ja kä'essä sillä heiniä pi'empi harava!"

Tämän jälkeen kylänmiehillä ja miksei -naisillakin oli tapana hurrata, vaikka katolta pudonneet muut esikoiset olivat usein kivuliaita. Heistä ei milloinkaan piitattu, koska siihen aikaan oli vielä paljon kaikenlaista piittaamattomuutta maailmassa jäljellä ja joskus heitä vielä pilkattiin ja vähän hakattiinkin.

Voittajaksi selvinnyt haravapukari taikka pinnesmanni sai kylätalolla juhlavastaanoton, johon kuului muun muassa seitsemän kalan soppa, majavalakki, rippi-ikäisten tyttärien sievistelyä, pajukorillinen liitua, kevätkananpoikien untuvalla kutittamista ja metsäpeuraksi tekeytyvä vitsiniekka, joka nauratti kaikkia haistelemalla näiden lahkeita yllättäen pöydän alta kun eivät osanneet odottaa.

Tiilikkalan hiippakunnan pitäjissä pinnesmannin hemmottelu kuitenkin jatkui pitkälle syksyyn, koska siellä päin haravapukarien eli kvastraakarien velvollisuudet jatkuivat vielä elonkorjuun jälkeisessä Näreharjun reikäleipäriehassa, joka oli maankuulu Sonkajärvelle asti. Hyvänä pitämisellä oli näet toinenkin tarkoitus, nimittäin varmistaa että oman kylän pinnesmanni oli kaikista painavin riehan aikoihin. Jos ei meinannut muuten lihoa, niin silloin juotettiin juolukkakermaa ja läpsittiin reisille, jotta tulisi lisää reitevyyttä eli potkatytinää mieheen.

Riehapäivän iltana kaikki lihavaksi syötetyt pukarit vietiin harjun nenälle ja laitettiin sinapilla voidellut sukset jalkaan. Sen perästä he laskivat hurjaa kyytiä alas harjua ja kaiken aikaa heiteltiin kävyillä ja koitettiin muilla konsteilla tehdä heille kiusaa. Jos tämänkin jäljestä joku heistä selvisi alas asti niin että oli suksissa säästynyt sinappia vielä lapsen kämmenen kokoisen varrasleipäpalan voiteluun kokonaan molemmin puolin, niin siitä tiedettiin että tulee surkea sato seitsemän kesän päästä ja tiedettiin varautua, sekä vähän harmitellakin.

Parkuraattori

Anjalankoskella oli aikanaan ylioppilaiden osakunta, joka talkoovoimin pystytti monta karvassalkoa koko kylän käyttöön ja miksei sikojen ajattamiseenkin. Toisinaan he myös maksutta rötvyyttivät kesantojen nurkkia bitumilla, jos niihin olivat muonamiehet menneet salassa kylvämään hiidenheinää.

Kerran sattui sillä tavalla että Hotakaisen Viljon poismenolle ei löytynyt yhtäkään surijaa edes pientä bettelööniä vastaan ja kukaan ei ilennyt syyttä lähteä kappelia käymään, kun siihen aikaan ei näet ollut paljoakaan kernautta. Ylioppilaat saivat tietää pulmasta ja nikkaroivat ratkaisuksi samanlaisen parkuraattorin kuin Venäjällä oli tapana käyttää keisariperheen hautajaisissa ja miksei rippijuhlissakin.

He toki panivat messinkiveivin perään vanhan gramofonitorven ämyriksi, kun eivät osanneet oppineina miehinä tehdä tuohitorvea tai mitään muutakaan sellaista mitä ennen vanhaan tehtiin paljonkin. Pojilla ei kuitenkaan ollut viitseliäisyyttä kääntää kampea itse ja sen tähden vyöttivät sen kiinni vesirattaan välivällyyn, ikäänkuin kehruukoneen laipaksi.

Eihän oppinut väki tietenkään hoksannut että jyviä ei sovi milloinkaan ulvottaa taikka häikistää ja tämän tekosen vuoksi meni tietysti monta sentneriä hyvää alusjauhoa sillä kurin piloille että piirakat tarttuivat lautoihin ja mykyt sulivat soppaan koko kylässä. Pappilassakin joutuivat messua varten jauhamaan kaikki öylätit takaisin jauhoksi että olisi edes jotakin josta paistaa nisua ja lisää öylättiä.

Sen perästä ei ole Anjalankoskella tehty ainuttakaan parkuraattoria eikä mitään muutakaan yleistä ilennystä aiheuttavaa, eikä oikeastaan paljoa mitään ylipäätään. Yksi asia mitä siitä pitäen kyllä tehtiin oli ylioppilaiden hakkaaminen ja miksei tietysti potkiminenkin.

Pankakosken pilwenpiirtäjä

Lieksan vanhalla ruukilla oli aikanaan kova konttoripäällikkö Mikkolan Taisto. Hänen kerrottiin veistäneen kerran toistakymmentä ehdan kokoista ja näköistä kainaloa kauppalantalon nurkanpäähän eli vinsettiin taikka nahtuukiin, ihan vaan näyttääkseen että ei ollut juovuksissa.

Erityisesti Taisto tunnettiin siitä että hän kasvatti korpinurmikkaa takkirautapajan nurkalla verotussyistä. Sillä kurin oven edustaa pidettäisiin yhteisenä kesantona ja vouti joutuisi ensin tekemään valtauksen pitäjän lukuun, että pääsisi kynnyksen yli kippuntaa lukemaan, eikä siihen aikaan ollut paljoakaan viitseliäisyyttä.

Vaikka Taisto saikin itse keksiä tilikirjat palttuulle pantavaksi, houkutti nurmikankasvatus paljon muurahaista ruukkiin välstinkarien ja uittomiesten kiusaksi, rakensivatpa ne jopa pesänkin harkkohyttiin vai mahtoikovatko rakentaa kolme. Pahimmillaan sanottiin että oli neljätoista kusiaista yhtä naulaa kohden ja yksitoista jäi käteen kun otti lakin räänikästä päivän päätteeksi.

Silloin päätettiin yksissä tuumin että oli kutsuttava kuulu pilvenpiirtäjä Jaakuppi Nuutajärveltä asti laittamaan ruukkia siihen kuntoon että muurahaisista ja miksei käärmeistäkin päästäisiin kerralla. Asia järkeiltiin sillä tavalla, että jos huoneet ja hallit saataisiin muistuttamaan lämmintä kesäpäivää, niin muurahaisille tulisi mieliteko lähteä kosiomatkalle ja lentäisivät tiehensä joka iikka.

Kaikeksi harmiksi siihen aikaan oli paljon vääriä luuloja ja kunnan rahalla palkattu pilvenpiirtäjä vain sottasi paikat vanhalla viilillä ja hurjan arvokkaalla sinisälvällä, sekä vaati saada eri tyyppisiä juustoja syödäkseen. Sen perästä koko sakki häpesi niin että ruukista tehtiin kartonkipaja, nurmikat suolattiin alunalla ja muurahaisista lakattiin puhumasta laisinkaan, pieksäjäisten uhalla.

Hippulat winkumaan

Aikanaan Viipurissa muuatta Sokkasen Mauria huudatettiin pelivelkojen takia hunajalla ulvottamalla. Venäläiset laittoivat salassa Maurille ulpukkahunajaa viiliin ja siitäkö seuraavana ehtoona alkoi hirmu ulvonta. Ääni kuulosti siltä, että saukkoa ei olisi ihan vielä lyöty kepillä, mutta pieksäntäpäätös olisi saukolla jo tiedossa ja että ihan kohta lyötäisiin.

Kylällä puhuttiin jo että pannaan Mauri säkkiin ja heitetään Vuokseen, niin loppuu se hirmu ulina siihen paikkaan ja saadaan taas rauhassa kuulostella että kuuluuko vaikkapa jotakin muuta ääntä jota ei haluttaisi kuulla. Päätettiin kuitenkin kokeilla vielä josko luonnostaja taikka seelmanni eli sisustaja saisi mieheen sisun palautettua, että häntä saataisiin taas torppariksi ja miksei torikahvilaan riitaakin haastamaan, kun siihen aikaan oli paljon sellaista selittämätöntä väkivaltaa.

Siihen aikaan oli toki myös paljon saituutta, niin ei iletty ottaa oikeaa ammattimiestä sisustamaan taikka luonnistamaan vaan kutsuttiin paikalle Kouvolan Tuomoa, kun hänen tiedettiin reipastavan ainakin kissoja ja joskus kanojakin muikkupalkalla ja Maurin yöaikaan ulisemista pidettiin jollain tapaa eläimellisenä touhuna sitäkin. Ei haitannut vaikka miestä kutsuttiin hattupostilla kolmen päivämatkan päästä, kunhan vain lääninluonnostajan kolme ja puoli penniä säästyisi käytettäväksi esimerkiksi kortin iskentään tai voipaperiin.

Mauria hetken aikaa tutkittuaan ja miksei vähän hakattuaankin, Tuomo piti parhaana parannuskeinona kahdesta kärpännahasta ja yhdestä vanhasta melassipöntöstä tehtyä kärppäradiota, yhdessä siimaan ripustettujen rekikoristeiden eli krumeluurien taikka hippuloiden kanssa. Pintaan piti panna tietysti myös reilusti hyvää viiksivahaa, kuten aina karvaista eläintä soitellessa.

Kärppäradion nappeja väänneltiin ja kalvoja vahattiin pitkin iltaa ja yötä, kunnes oikea kanava löytyi ja siimoissa roikkuvat hippulat alkoivat vienosti vinkua. Siinä hetkessä Mauri lopetti ulinan ja kysyi että "mikäs helevetin ääni se tuommonen on", eikä siitä pitäen enää ilennyt aloittaa ulvomistaan uutta kertaa, kun sai välissä jo muuta pohdittavaa. Sen perästä onkin ollut tapana sanoa että "pannaan hippulat vinkumaan" aina kun on aika lopettaa turhat ulinat ja ryhtyä tositoimiin.

Riekonturwottaja

Vanhan kansan parissa parhaat vasikanpäästäjät olivat paitsi kysyttyjä kätilöitä ja suntioita, myös osaavia riekonturvottajia. Harva sitä enää nykypäivänä tietää, mutta riekoilla oli tapana autella hirvien ja miksei peurojenkin synnytyksessä ja siinä toimessa kuten kätilönkin toimessa, isompi on aina parempi.

Anttolan Marttisissakin saivat monessa polvessa poikia joilla oli päät kuin muurikanperät ja jalat niin kierot että kulkivat mieluummin takaperin, eikä niitä olisi millään ilveellä saanut ulos ilman hiki-Joukoa, joka oli niin lihava että toivat veneellä paikalle, oli sitten vettä tai ei. Kalevi oli siinä talossa varmasti niitä isoimpia; pää oli suuri kuin tekokuu ja kasvot pienet kuin keskenmenolla, mutta niin läksi sekin Joukon valtavan vatsan päälle kuin tykinsuusta ja isona korjasi kärrinvanteitakin verstaalla, tosin osasi sanoa vain että ruu-ruu ja joskus että mummu.

Koska entisaikaan arveltiin että lihava riekko tarkoitti hyvää hirvionnea metsällä, ei niitä ammuttu koskaan, paitsi jos oli tuoretta kirveliä ja piti lukkarinpataa laittaa. Silloin oli tietysti myös paljon saituutta eikä riekkoja siksi iletty ruokkia lihaviksi, vaan kutsuttiin riekonturvottajaa taikka kysvänksläriä eli kuksveekaria isontamaan niitä muilla kurin.

Usein sattui kuitenkin niin, että liikaa lamppuöljyä ja voikukkaa saaneet riekot tekivät itseään tykö jumalanpalveluksiin kun kuulivat kellonsoittoa, eikä siitä riesasta meinattu päästä millään. Pastori oli tietysti sitä mieltä että se teki oikeutta syntisille ja siinä jäivät toki ne hirvetkin pyytämättä, kun siihen aikaan oli paljon häveliäisyyttä.