Entisaika 2

Entisaika oli ennenvanhasta ehdottomasti paras osa, silloin osattiin ja jos ei osattu niin osattiin olla hiljaa. Tytötkin hiihtivät mutta eivät kypärä päässä vaan suksilla, silloin ei kyselty turhia ja rahan kysyminen oli aina turhaa, koska silloin oli paljon saituutta. Joskus ihan jonoksi asti.

Siihen aikaan ei osattu edes kysellä miksi asiat ovat huonosti, koska ne olivat hienosti; varsinkin kun pakettien kääreet olivat vielä pergamiinia tai kunnollista voipaperia ja sisältökin oli yleensä jotain ihan ymmärrettävää kuten kauraryyniä tai voipaperia. Mitään ei kuitenkaan pakattu turhaan, jotakin saatettiin pakata kyllä nahkaan. Kalat vietiin taskussa ja kermakin ihan käsipelillä jos ei koko kannullista raaskinut ostaa, heinää vietiin hevosella ja naista tunteella.

Häkkien päälle ei kyllä ymmärretty; nykypäivänä häkeissä pidettävät kanat ja ketut kulkivat molemmat vapaana ilman häkkiä ja siitähän se poru tuli kun ne eksyivät samalle pihamaalle. Rapujakaan tuskin oltaisiin ymmärretty panna häkkiin elleivät itse olisi sinne ryömineet ja kalatkin menivät verkkoon ihan uimalla. Harva siitä ilkesi puhua, koska siihen maailmanaikaan oli tapana hieman häikäillä, mutta mielessähän se oli kaikilla ja hiljaa sitä hävettiin kun ei muutakaan osattu siihen hätään tehdä.

Kirwoitus

Ulvilassa keksittiin aikanaan kaikenlaista uutta ja miksei vanhaakin. Uudenlaista käyttöä mäyrävitsalle saatiin ainakin, kun keksittiin syysmarkkinoita varten mäyrän kirvoitus ja tietysti kevään kirvuukinkerit sitä silmälläpitäen.


Kuten moni muukin ilottelu siihen aikaan, kaikki alkoi mäyriäisillä eli mäyrän hätyyttämisellä. Ensialkuun sitä tehtiin perinteisesti savustamalla, myöhemmin keksittiin tehdä sikupilleillä makuhaittojen välttämiseksi. Kun mäyrä oli saatu esille, sitä oli tapana säikyttää ikävännäköisellä irvistelyllä ja käsien paukuttamisella ilman sen suurempaa syytä. Lopulta se suljettiin koivikkoon tehtyyn kirvuuaitaukseen juhlamenoin ja käsipelillä.

Pitkin kevättä käytiin sitten mäyrää vihtomassa vimmatusti tuoreella koivulla, jotta siihen tarttuisi kirvoja houkuttava haju ja kesään mennessä koko elukka olikin yltäpäältä kirvanpaskasta tahmea ja hyvin sokeripitoinen. Viimein kirvoitettu mäyrä pantiin maitotonkkaan ja sille koiranputki taikka ruokopilli henkiputkeksi, sekä taikinajuuri pytynpohjalle, niin että päälle kaadettu vesi lähtisi heti käymään niin että pulputus vaan kävi.

Syksyyn mennessä mäyrämehu olikin valmista ja kirvuukinkereillä mäyrä sai perinteisesti nauttia ensimmäisen tuopin kunniavieraana. Yleensä se kyllä säntäsi heti pahantekoon sen jäljestä, juovuksissa kun oli, siitähän se yksi sanontakin varmaan tulee, en ole varma mikä niistä.

Tempaus

Ennenvanhaan huviteltiin järjestämällä erilaisia tempauksia; Hauhon kevätmarkkinoilla temmattiin perinteisesti karitsa muuria päin niin että villat pölähti, Imatralla taasen temmattiin aina toripäivänä parvellinen muikkua pöpelikköön.

Paraisilla oli arvatenkin parhaat tempaukset, niin hyvät oli että ei raaskittu joka vuosi pitää. Ämmät punoivat kumiharsuista tempuuköyttä joka pyhä monen vuoden ajan ja me pojat juostiin aina siinä ympärillä lällättämässä, niin kuin siihen aikaan oli tapana. Kun köysi oli viimein valmis niin sillä temmattiin sonni taikka lyhimys mereen niin että lumpsahti vaan ja sitä ihmettä tultiin seuraamaan aina Turusta asti jos sää salli ja sana kulki.

Entisaika

Ennenvanhaan, varsinkin entisaikaan, oli hyvä elää ja olla. Koltiaiset vohkivat kumitehtaalta guttaperkkaa ja pelasivat sillä päivät pitkät, varttuneempi väki veisti lampaille vuolukivisiä kypäriä kesäisin.

Järvisyyhy oli kaikille yhteinen asia, kuka vaan saattoi savustaa emäntänsä ihovaatteet naapurin pöntössä vaikka keskellä yötä eikä kukaan ilennyt käydä niitä katsomassa, vaikka käytiinhän me pojat joskus ja mummo löi meitä hohtimilla rystysille perästäpäin, joskus edestäkin.

Mummoa höynäytettiin aina kostoksi matkimalla radiouutisia ja neuvottiin panemaan kukolle takki päälle kun hallaa tulee ja emännille ketunnahkaa rinnuksille ettei kasva viikset tisseihin. Mummo aina uskoi ja me pojat naurettiin niin että ja guttaperkkaa pyöritettiin mäkiä alas huonoissa vaatteissa ja miksei paremmissakin kun kerran pyhä oli. Käpylehmille puettiin vanhoja kaasulampun sukkia ja naurettiin niin että rutkatus kävi.

Täkymies

Aikanaan monen mäkitupalaisen uskottiin elättäneen itseään salassa täkymiehenä, ja pakkohan niin oli uskoa koska se oli totta. Miehissä aina ihmeteltiin että mitäs ukko seisoo pellolla vaikka kesanto on; tietysti lähdettiin järjestämään pieksäjäisiä että loppuisi sellaiset touhut. Pässit usutettiin edeltäpäin puskemaan ja itseämme usutettiin perässä, mutta aina siinä kävi niin että ukko lähti vimmatusti juoksemaan ja pääsi lopulta karkuun, milloin veneellä ja milloin suksilla, joskus kuulemma koiravaljakollakin, mutta sitä en oikein ilkeä uskoa kun aina puhuvat kaikenlaista.

Viimekädessä yleensä joku lukeneempi hoksasi että nyt oli miestä pantu täkyjuoksulle ja silloin mentiin heti katsomaan oliko jotakin kiusaa tehty kylällä. Kerrankin oli nimittäin kustu myllynkiville, toisella kertaa oli voista pesty suola pois; olipa yhden kerran jopa pantu raparperihattu Svinhufvudin patsaan päähän. Silloin haettiin kyllä syyllistä pitkään, mutta ei tietenkään löydetty vaikka käytiin uhkailemassakin mäkituvissa ja maitohinkkejä kaatamassa. Välillä löytyikin markka tai kaksi hirsien välistä, mutta varmuudella ei voitu sanoa mahtoiko olla täkyrahaa, taikka bettelööniä, niikuin sanottiin.

Syypää saattoi yhtälailla olla toisesta pitäjästäkin, kun täkyrahaa piti yleensä hakea silläkurin kiertämällä, eikä yhdessä kylässä menty halpaan useampaa kertaa saman viikon aikana ja leipä oli jokaisen ansaittava, paitsi sorsien ja tietenkin sellaisten eläinten jotka eivät syö leipää ja sellaisia eläimiä en pidä oikein minään. Hevosille kyllä maistuu leipä ja niistä voisi moni elukka ottaa muutenkin mallia.

Lukkarin warjosſa

Paraisilla oli aikanaan hirmu kova lukkari, joka varjosti monen elämää ja välillä vihannesmaatakin, kun saattoi seistä niin pitkään yhdessä kohtaa ihmisiä tuijottamassa ja ilkeästi viittelöimässä. Siitä syystä me aina vähän nöyristeltiin sille, mutta aina oli kaikilla metkut mielessä, niin kuin tapana oli.

Harrasta väkeä oli kyllä yleensä helppoa höynäyttää, mutta lukkarin kanssa peliä pitäessä sai yleensä sormilleen ja miksei välillä myös ympäri korvia; kerran oli tosin korvistakin hyötyä kun pantiin miehissä kanannahkoja ympäri korvien ja silläkurin houkutettiin aika tavalla kärpäsiä sakastiin palvelusta kuunnellessa.

Lukkari arvasi kyllä että jollakin juonella ne kärpäset oli houkutettu, mutta sitä ei arvannut että meillä oli lihaviitta mukana. Lukkarin palattua kärpäsiä jahtaamasta olikin kauppias itse sillä aikaa pannut lihaviitan päällensä ja tuohinaamarin kasvoillensa; tanssahteli ilkikurisesti ja muut soittivat ruokopilliä piirissä, jalalla tahtia polkien. Siitä lukkari vimmastui niin että sen oli käytävä ihan pitkäksensä, hammasta puri ja parkui niin että ei sen perästä uskaltanut ongella käydä taikka muutenkaan yksinään oleskella.

Me kylän miehet pantiin tietysti tanssiksi, illalla syötiin lihaviittaa ja juotiin koko tynnyri sahtia eikä piisannutkaan. Retikkaakin syötiin, mutta se oli vähän semmoista lukkarin varjossa kasvanutta, niin kuin sanontakin sanoi.

Kauramoottori

Hyvissä vaatteissa pääsi seuroihin ja hevospelillä savotalle, mutta sattuipa kerran niinkin että eräs kylän ukko kehitteli kauramoottorin marjametsälle. Se piti hirveää ääntä ja kävi kauralla, mikä oli siitä hyvä asia että hevonen kantoi polttoaineen ihan mielellään kun luuli omaksensa, vaikka siitä äänestä se ei oikein välittänyt. Kyllä se monesta muusta asiasta välitti ihan tosissaan, olisi vaikka elävän kuvan saanut, vanha äitikin liikuttui aina niin että sitä ihan sydämestä otti ja piti käydä pitkäkseen.

Moottori pyöritti pitkää rautasiimaa hurjaa kyytiä marjamiesten ja -muijien päiden yllä, mukamas lintuja ja hirvikärpäsiä hätyyttäen, mutta niin oli se ukko juoninut että jos joku tahtoi nousta seisomaan selkää tai koipia oikoakseen kesken poimuun, niin heti sivaltaisi siima kostoksi. Ainut ketä ei voitu kauramoottorilla sortaa oli nysä-Matti. Sitä sorrettiin kyllä muuten kun oli Nauvon ainoa lyhimys siihen aikaan; pikkupojat juoksivat aina piirissä ympärillä, kottaraiset veivät leipäpalat kädestä ja kääpiönkätkennässäkin joutui aina pelivälineeksi, kun oli tietysti luonnollinen valinta siihen hommaan.

Minä poika se yritin tietysti siinäkin asiassa päästä vähän pätemään, jos silläkurin niitä naisia saisi, niinpä kävin Ruotsin puolella kursseilla; lillejemmaa niinkuin Torniossa sanoivat. Lopulta tuli kätekettyä siinä ulkomailta haetussa voimantunnossa koko mies niin hyvin ettei enää itsekään löytänyt vaikka miten haki; jotenkin se varmaan lopulta pohjaveteen päätyi, kun heinät kasvoivat sen perästä liian lyhkäisiksi koko kylässä.

Pian alkoikin ilmestyä sikupaskaa rappusille ja kylällä katsottiin tietävän näköisenä. Ei auttanut kun lähteä ensimmäisellä lossilla karkuun, ennenkuin sitoisivat puuhun ja panisivat kauramoottorin sivaltamaan siivuiksi koko miehen.

Kisſalla soittamiſesta

Harvempi osaa soitella kissaa viiksivahalla, mutta Nauvossa aikanaan osasi monikin, kun taasen Paraisilla soittelivat enenpi pirunviulua. Häntäkädessä piti olla soittokäsine, eli kattifanttuu, ettei takajalan kynnet tehneet kipeää ja vahakädessä piti olla juuri sen verran vahaa että kananpoikaa silittäessä jäi untuva kiinni mutta ravistaessa lähti irti. Silloin tuli hyvät soitot.

Kissaa soiteltiin monesti ihan ilakoinnin vuoksi peleissä ja leikeissä, mutta tehtiin sillä välillä kiusaakin. Jos kylällä sattui olemaan hartaampaa väkeä koolla niin monesti mentiin piilosille siihen lähistölle ja pantiin soitoksi. Varsinkin naisväellä tuli silloin pieni pakko panna jalalla koreaksi, niin kuin tanssitauti olisi, vaikka tanssahtelua pidettiinkin hävyttömänä hupina ja piruntouhuna siihen aikaan.

Hartaat miehet hakivat aina kissapeliä vimmatusti joka nurkan takaa ja aitan alta, me pojat tietysti juostiin siinä ympärillä ja rallatettiin jotta 'paara paskoo voita puuroon, pastorka panee tanssiksi!' Kyllä meitä nauratti vaikka yleensä tulikin virsikirjalla ympäri korvia ja lipereillä piiskattiin niin että persnahka soi.

Teoreema kirahveista, ihmiſistä ja kanſan kahtiajakavasta torasta

(Val. pat. huom: tämä käänteentekevä teoria on peräisin F. E. Kirchendüngerin kosmoloogillisesta manuskriptista 'Huomioita eläimistä, eetteristä ja maailmaa ravistelevasta eripurasta'. Se joka on lukumiehiä mahtaakin tietää tämän entuudestaan niinkuin se meidän vaha ruunakin tiesi tulevasta ja lampaat tietenkin taivaallisista asioista ja ninhän se mahtoi pöllö-Iirokin olla aikanaan lukumiehiä mutta sellaista elämää kun pitää niin ei ole ihme jos nuorena lähtee näkö ja kermat happanee kannuun.)


On olemassa kolmenlaisia ihmisiä, mutta vain kahdenlaisia kirahveja.

Ihmistyypit ovat
1) ruskeasta väristä pitävät
2) kenguruita salaisesti halveksivat
3) suutarit

Kirahvityypit ovat
1) vanha
2) kuuluisa

Koska ruskeasta väristä pitävät eivät pidä kirahveista yhtä paljon kuin keguruista, on heidän ja kenguruita salaisesti halveksivien välillä eturistiriita. Suutarit ovat puolestaan nöyrää ja nostalgista väkeä, siksi he pitävät vain vanhoista kirahveista, eivät kuuluisista.

Kengurunhalveksijalle kuuluisa kirahvi on oletettavsti vanhaa miellyttävämpi, ja lisäksi ruskeasta pitävät tuovat suutarille korjattavaksi ruskeita kenkiään. Näin ollen syntyy yhteiskunnallinen epätasapaino.

Siksi maailmassa on niin paljon vihaa.

Penni joka pojalle

Muistan vielä kun serkkupojat saivat ensimmäisen rahansa; penni joka pojalle, paitsi keskimmäinen taisi saada markan kun maailmassa oli siihen aikaan paljon epäoikeudenmukaisuutta. Pojat olivat muutenkin sellaisia kiharapäisiä koltiaisia että kyllä niitä lellittiin, välillä tietysti vähän hakattiinkin ja pantiin kermapyttyyn pää edellä sätkimään; huudeltiin vaan että "tullooko vispikermoo vai männeekö voiksi". Kyllä meitä nauratti.

Esikoinen meni heti oman pennin saatuaan ostamaan sillä leivän; siitä pojasta tulikin myöhemmässä elämässä aivan hirvittävän vastenmielinen ihminen. Kohteli jopa hevosia huonosti ja sylki tahallaan sylkykupin ohi, rippijuhlissakin kaatoi kerran kahvipannun aivan tarkoituksella, eikä myöntänyt vaikka kirveenhamaralla lyötiin jalkapohjiin kymmenkunta vuotta myöhemmin ja yritettiin saada tunnustusta ulos miehestä.

Keskimmäinen veli oli alunperinkin luonteeltaan vähän harkitsevampi, laittoi oman markkansa tyynyliinan sisään piiloon eikä tuhlannut sitä ikipäivänä vaikka huokutuksia tulikin vastaan tuon tuosta; milloin mäyrävitsaa ja talkkunajauhoja, milloin sitä voissa paistettua pannukakkua jossa oli niin paljon mustikkaa päällä että me aina vähän irvisteltiin että josko karhu on paskonut siihen päälle, vaikka kademielellähän sitä tietysti oltiin ja välillä pitkin korvia saatiin kun meinattiin viedä ihan oikeaa karhunpaskaa yhden syytinkiläisen kuistille.

Aikamoinen akka se syytinkiläinen oli, kun vaikka mihin aikaan olisi tullut kuistille niin aina sillä oli silmä avaimenreiässä ja sitten juostiin niin että heikompia hirvitti. Siltä pojalta kyllä vanhoilla päivillään sokeutui silmä ja sen kerrottiin myös saaneen tippurin ulkomailta, tiedä vaikka siitä syystä olisi märkinyt pois koko silmä.

Nuorimmainen oli aina vähän semmoinen hulivilipoika, huomasi kainalossaan sellaisen oudon mukulan jota myös koski välillä jos sillä tavalla kyljelleen pani maate; myöhemmin sinä päivänä se meinasi mennä verkkoja käymään, mutta karkasikin naapurin pellolle ketun perään, vilkas luonne kun oli, eikä siellä mitään kettua ollut kun pöllö - varmasti olisi eno hakannut niin että selkänahka soi, jos olisi vaan kiinni saanut ja ylipäätään tiennyt että siellä se tylsämielinen poika jahtaa pöllöä kettuna. Siihen aikaan ei paljon tiedetty muutenkaan ja jos tiedettiinkin niin ei muille kerrottu.

Kestävä kehitys

Ennenvanhaan oli tapana kehitellä kaikenlaista ja aina siinä kesti. Kerran meni varmaan toista kuukautta kun miehissä juonittiin miten rovastilta otettaisiin luulot pois ja miksei tiedotkin siinä samalla kun oli aina niin tietävinään, varsinkin sielunasioista.

Tiedä häntä saatiinko lopulta luuloja pois, mutta housut me saatiin siltä ainakin kun keksittiin että rovasti saisi muka vaihdossa paremmat housut ja vielä suolamuikkua kaupanpäälliseksi; siinä juonessa oli mukana tietysti se sama kalamuija jolla oli monessa muussakin metkussa osansa. Muija pyysi rovastia menemään riiheen ja ripustamaan housut orrelle, uudet saapasnahkavahvikkeiset pussihousut odottivat mukamas kirstussa riihenperällä.

Sitäpä ei sielunpaimen arvannut että uusia housuja ei ollut ja me temmattiin orsi housuineen matkaan ja juostiin käpälämäkeen, pappismies perässä kalsongit vilkkuen. Ensialkuun me pidettiin pappishousua lippuna lintutornissa, mutta lopulta puettiin tietysti täytetylle supikoiralle ja myytiin lappalaisille epäjumalaksi.

Rälsſipeſäkkö

Vanha tätini Hanneloora oli vielä tsaarin aikaan sisäkkönä, mutta minä poika olin rälssissä pesäkkönä. Eräs merikapteeni piti aina taskussaan niitä sellaisia puukuulia mitä ennenvanhaan käytettiin paljonkin, ja tarjosi pestiä sille joka pystyy kuulan nielaisemaan. Yrittänyttä ei laitettu, paitsi Merikarvialla laitettiin, nimittäin maksamaan koko poppoon lasku kun meni kerran jotain yrittämään ja luuli ettei laitettaisi.

Minulla taasen oli taskussa aina kalaa, taskukalaa niinkuin sanottiin, ja vaivihkaa hieraisin siitä niljaa kuulaan jotta menisi sutjakkaasti kurkusta alas. Niin meni ja samana päivänä lähdettiin kohti Kapkaupunkia kuula vatsassa, vaikka enimmäkseenhän sinne on varmasti menty ilman, jos oikein lähtee asiaa miettimään.

Tuohonkin aikaan pesäköt tekivät lähinnä kolttosia, joskus tihutöitäkin. Silläkurin miehistöllä oli joku ketä syytellä  paitsi tehdyistä kolttosista myös muista vastoinkäymisistä ja kapteeni saisi olla rauhassa; pesäkön ei kannattanut kyllä näyttäytyä koskaan, sillä muuten vedettäisiin kölin ali.

Päivät sai nukkua konehuoneessa kattilan takana ja yöt kulkea kenkiä mereen heittelemässä ja huuliharppuja katkomassa. Hieno homma se oli ja tärkeä, mutta sitten hävisi. Ihan niinkuin mammutti ja se sellainen avuton lintu joka hävisi myös.

Tinkapuu ja hiirenpapanat

Hämeenkyrössä panivat aikanaan usein hiirenpapanoita kysymysmerkkien paikalle. Se oli sellaista nuhteenpitoa ja kuritusta, vihjailtiin että ei sovi kysellä liikoja. Janakkalasta tuo perinne oli jo siihen aikaan pitkälti hävinnyt, vaikka kyllä sielläkin isäntä jos toinenkin pani "talkkunaista korvan taakse", osoituksena suostumuksesta eräisiin asioihin.

Tinkimiseen ei kuitenkaan suostuttu ja Janakkalan kuuluisaan tinkapuuhun tuotiin tinkaria pitkänkin matkan päästä. Tinkapuu oli valitettavasti myös monen toran alullepanija, sillä se oli siihen aikaan sitä mitä internet on nykyään; liian suuri eikä sitä osannut kukaan käyttää, saati ymmärtää. Se oli myös syntynyt tyhjästä ja itsekseen aivan samalla tavalla. Joskus markkinoiden aikaan jouduttiin myös kaivamaan tinkuumonttuja kun puu oli tietysti aivan täysi tinkamiestä monesta pitäjästä.

Näky kampelaa uhkuvasta tuokkoſesta

Kumisaatana sanoo:

Se kellä korvat on, tarttukoon niihin ja vääntäköön kunnes poru ja valitus täyttää ilmestysmajan. Sillä se mikä ennen merestä nousi, nousee tuohesta kuten tahto on hyvä ja versosta on kasvava sorjavartinen  morsian. Yksikään vailla häikäilyä älköön lähestykö lunastusmorsiota, sillä tuokkonen tuokkosen jälkeen on merestä lunastus nostettu, kuten kivenhakkaaja katsoo taivaan siivekkäitä eläimiä. Tämä on totuus.

Ryöväriä viiſaammat lampaat

Paraisissa liikkui aikanaan paljon ryöväreitä, ikkuna jos toinenkin pidettiin säpissä kesät talvet. Monesti ryövärinpelko oli niin suuri osa elämää että sille katettiin oma paikka kahvipöytään ja varrottiin seuraavaan päivään ennen murusten lakaisemista. "Jos ryövär tule nii on senttä pöyräl murui", emännät tapasivat sanoa ja panna pellavaöljyä porstuaan.

Lampaat eivät sensijaan tienneet ryöväreistä tuon taivaallista, vaikka olisivat itse joutuneet vorokyytiä yöjuoksuun. Yhdestä taivaallisesta asiasta ne kuitenkin tiesivät, nimittäin satelliitista. Aina kun Neuvostoliiton taivaalle ampuma tekokuu kurkisti horisontissa, lampaat olivat oitis selkä siihenpäin.

Lampaat olivat muutenkin viisaita siihen aikaan, mitä tuli taivaallisiin asioihin. Nykyään eivät varmaan tiedä paljoakaan, mutta ryöväriä tuskin osaavat pelätä vieläkään vaikka villat veisi päältä ja panisi soraa juottokaukaloon.

Nupovaſikan huomenlahja

Kumisaatana sanoo:

Tehtäköön tietämättömäksi mikä tänään on kiveen kirjoitettu ja minkä viljan sirpittä leikkaa, kuten karitsan veri on mieliksi sarvettomalle vasikalle ja kastamaton kärki keihäälle.
Laskekaa nyörinne ja päänne, sillä teidän häikäilynne on Kumisaatanalle mieleen, olkaa siis läsnä hyvässä katselmuksessa, niin siemen on teille alati hyväksi.

Kahmalokaupalla

Olin nuorena miehenä töissä kahmalokaupan apupoikana. Siihen aikaan oli niin paljon yrittäjyyttä että kahmaloiden lisäksi puodissa myytiin kaikkea muutakin pientä - ja osa niistä lisukkeista olikin erityisen haluttuja.

Monesti milloin millainenkin kahmaripoppoo osti miehissä yhden vain kahmalon, koska ajat olivat silloin kovat, mutta joka miehen teki taatusti mieli jotain omaakin; kuka vaihtoi turkkilaisen tupakkakukkaron käsintehtyyn mäyrävitsaan, kuka osti monessa osassa kotipihallensa vuolukivisen vihtaköyryn - ja maksoi mäyrävitsoilla!

Kauppias itse, Rugnar - vaikka Ruuk-ukoksihan sitä kaikki sanoivat - monasti muistuttikin minua, lattiaa lakaisevaa pojankoltiaista, että rinkelinmurutkin kannatti kerätä talteen koska se mistä ei rahaa saa voi olla kelpo vaihtovaluuttaa ihan iheltään.