Tyräsoudut

Petsamon seudulla pidettiin entisaikoihin tunnetut korpunpolkiaiset ja Liesjärvelläkin veistettiin retikasta venettä kolmen päivän kilvassa, mutta Tyrväisissä oli siihen aikaan parhaat pidot ja soudut joka vuosi. Tyrvään tyräsouduissa oli tavoitteena, paitsi ottaa miehestä mittaa, myös antaa kostean rämeilman ja reippaan voimailun yhdistettynä hervottomaan juopumukseen ja kuivalihaan tehdä ihmeitä jos jonkinlaisille tyrille. Sanottiin että lähtisi siinä samassa tyrä taikka brookkuna eli trussikka niin nivusesta kuin navasta ja miksei niskasta tai korvan takaakin, jos kävisi koitoksen läpi perinteisin menoin.

Olin koittanut ottaa osaa jo useampana vuotena, kerran jopa kirkonmieheksi puettuna, mutta karsinnassa aina sanottiin että ei minulla mitään tyrää ole ja vaikka olisikin niin siitä ei mahtaisi kukaan ottaa selkoa kun olin liikalihava ja muutenkin vaivainen monesta kohtaa. Minulla oli kuitenkin raivoisa vimma ohjastaa, ajattaa ja kyyditä erilaisilla menopeleillä juovuksissa ja terveyden nimissä, joten eräänä vuonna keksittiin naapurin Iiron kanssa yhteistuumin oiva metku jolla saataisiin kilpamiestä petkutettua ja silläkurin kilpapassi eli tevliikki haltuun.

Iiro oli ollut mukana jo monena vuonna, olihan miehessä enemmän tyrää kuin vanhassa mullissa, mutta tällä kertaa soudettaisiin parisoutua ja minä olevinaan Iiron eukkona. Hameväkeä ei nähkääs siveyssyistä tutkittu niin tarkasti tyrän toteamiseksi kuin miestä katsottiin, joten piti saada vain mekon alle jotakin tyräntapaista kopeloitavaksi ja tevliikki tulisi sitä myöten helpolla.

Eukoksi minua tehtiin kokonaisena nyljetyllä siannahalla, josta pantiin vielä eräs silavalla täytetty osa juuri navan kohdalle tyrän virkaa toimittamaan. Taikka niin oli järkeilty, mutta edellisyönä meille selvisi että sikunahkaa oli vaikea pukea ylle, varsinkin kun oli lihavasta miehestä kysymys. Niinpä Iiro joutui palkeilla pullistamaan nahkaa ja minä sillä aikaa kieriskellä muikuissa jotta saataisiin nahka väljäksi ja mies liukkaaksi. Nahka tietysti vielä otti ja karkasi monta kertaa ja minä sitä jahtasin alasti ja muikusta liukkaana niin että kaaduinkin vielä vähän väliä siellä tienristissä missä oli tämä käytännöllinen puoli suunnitelmasta muistettu äkisti keskellä yötä.

Lopulta nahka saatiin minulla vyötäisille ja silläkurin ulkomuotokin tuli eukkomaiseksi kun kaikki lihat nousivat joko rinnuksille taikka laskivat kaationrajaan, kumpi nyt lähempänä oli siinä kohtaa ihmistä. Henkeä oli vaikea saada ja mahtoi se härski muikunrasvakin tehdä jotakin harmillisia huuruja, niin että en ollut enää ihan järjissäpäin kun kilpapäivän aamu koitti.

Tyräsouduissa oli se erityisen raskasta että niitä ei soudettu vedessä vaan rämeellä rahkan päällä, toki välillä saattoi tulla pieniä lampia tai muista kosteampia kohtia vastaan. Meillä oli veneessä pöllöhaavi mukana, kun tarina kertoi että niiltä seuduilta saattoi saada hyvää suopöllöä hiukopalaksi, mutta iltaa kohden sieluni oli käynyt rasituksesta ja sikapuvusta niin raskaaksi että uskoin Iiron aikovan tappaa minut sillä haavilla ja siksi se oli alunperinkin ottanut koko kapineen mukaan. Niinpä päätin kesken kilvan karata ja olin muutenkin silloin sitä mieltä että ihmisen on parempi elää luonnon antimilla, joten vietin Iiron eksytettyäni useamman kuukauden elukan elämää sillä Tyrvääläisellä rämeellä.

Syksyn saadessa oli sikapuku jo virttynyt ja omat lihani samalla huvenneet niin paljon että minulla pääsi paha veri pois päästä ja järjenjuoksusta tuli silläkurin luontevampaa. Päätin alkaa elää jälleen ihmisiksi ja luopua sikunahkasta, mutta ikäväkseni huomasin että minulle oli kasvanut ihan kunnollinen tyrä siinä hommassa ja kotipuolessa oli lumikko tehnyt välikatosta ihan pientä putua ja papanaa kun oli torppa niin pitkään kylmänä. Iiro totesi minulle palatessani että kyllä routa porsaan kotiin ajaa ja nauroi aika tavalla. Siitä tulikin ihan tunnettu sananparsi aikaa myötä.